Ettei niin kiire olisi

Olen kuluneella viikolla istunut sattumoisin kahdella eri luennolla. Kummankin sisältönä olivat työtaidot. Tämä aika on kyllä niin kiireinen ja tehokas että oksat pois ja risutkin välillä. Hoppu tuntuu kulkevan mukana alalla kuin alalla. Kovasti sitä kukin työelämässä oleva joutuu ratkomaan asioita ja pohtimaan, mitkä ovat sellaisia mille voi tehdä jotain ja mitkä vain joutuu hyväksymään. Lähiesimiehen näkökulmasta saan katsoa asioita vielä useammasta kulmasta: kuuluuko tämä asia yksilön, tiimiin, vastuuhenkilöiden vai vain minun ratkaistavaksi?
Ei taida olla enää sellaista tulosta tekevää työyhteisöä, mistä tehoista ei puhuttaisi, jos ei nyt joka päivä, niin usein kuitenkin. Teho tarkoittaa kiirettä vai tarkoittaako? Onko se mielentila? Voiko sitä mitata? Voiko sitä hallita? Voinko valita hyppäänkä sen kyytiin? Mitä se aiheuttaa minulle, meidän jengille, meidän yhteiskunnalle? Isoja kysymyksiä, eikä minulla niihin ole oikeita vastauksia, mutta pohtia asiaa pienemmistä näkökulmista voin.
Sellaista olen omassa elämässäni miettinyt ja opetellut, että minulla on vastuu omasta hyvinvoinnistani. Se tarkoittaa myös työhyvinvointiani. Käytännössä kaava on helppo. Kun minua vaivaa, harmittaa tai pohdituttaa joku juttu, niin pyrin miettimään voinko itse tehdä tälle jotain? Asennoitumalla toisin, kertomalla siitä esimiehelleni tai suoraan henkilölle jota se koskee, jos se on sen sortin murhe. Voinko antaa parannusehdotusta tai pyytää perusteluja esimerkiksi jollekin toimintatavalle? 
Joskus hyvinvointia heiluttavat asiat joihin en voi vaikuttaa. Työelämässä, koulussa, yhteisöissä ne ovat usein rakenteita, toimintatapoja, sääntöjä jotka kuuluvat siihen pakettiin. Ja jos haluan saada itselleni hyödyn, olkoon vaikka palkka, niin hyväksyttävä on, että ”sen lauluja laulan, kenen leipää syön” vanhan sananlaskun mukaan. Jäljelle jää hyväksyminen ja huomion kiinnittäminen asioihin, joihin voi vaikuttaa. Sade ei lopu toivomalla, ei puhisemalla, no odottamalla se kyllä loppuu.  Kovasti toivon, että tekisin asioita joita olen suunnitellut tekeväni, riippumatta sateesta. Keskittyisin asioihin, jotka ovat vallassani, kuten asenteisiini.
Helppohan se on sanoa, että ota puheeksi jos joku asia vaivaa. Rohkeuttahan se vaatii ihan hurjasti, asettua haavoittuvaan asemaan, tuoda esiin omia tarpeitaan.  Toisille se on luontaisempaa kuin toisille, mutta työtaidosta siinä on kysymys, miksei elämäntaidostakin. Ja kun puhutaan taidoista, se tarkoittaa, että niitä voi opetella. Mielenkiintoista näkökulmaa sain nykyiseen työhöni, kun koulutusryhmässämme saimme luettavaksi kirjan Onnistu alaisena. Sittemmin olen saanut luettavaksi myös Onnistu esimiehenä -kirjan. Samaa asiaa, hioukan eri näkukulmasta, käsittelee kumpikin kirja. Samaa kertoo kumpikin: yhteispelillä tehden, fokus siinä mihin meidät on palkattu, homma rullaa. 
Palattaessa siihen rohkeuteen. Kunpa työskentelytapani viestisi, ihan jokaiselle, että yhdessä rakennamme työyhteisömme.  Mieluiten sellaisen, jossa jokainen uskaltaa tulla avoimesti puhumaan. Jos työn tekemiselle ja työssä viihtymiselle on esteitä, ne saataisiin nostettua esiin ja puhuttua auki. Tämä teksti lähti syntymään palautteesta, joka oli kirjattu työpaikallani käytössä olevaan MunFiilis -sovellukseen. Sovelluksessa kirjataan fiiliksiä kahdeksan eri adjektiivin avulla. Työyhteisölle on nostattavaa kun fiilikset ovat innostuneita, iloisia, rentoja, tyytyväisiä. Arvokasta on kun päästään fiilistä laskevien kuvausten: stressaantunut, ärtynyt,turhautunut, väsynyt -alkujuurille
Omalta matkaltani muistan erään kerran kun toteutin ensimmäistä kertaa karkkihyllykarttaa. Se tarkoittaa, että myytävät karkit järjestetään suunniteltuun järjestykseen karkkihyllyyn. Itselleni tyypillisesti, täydellisyyteen tähtäävänä, tein annetun tehtävän suurella sitoutuneisuudella ja aikaa paloi. Minä olin varsin tyytyväinen lopputulokseen, kunnes esimies tuli paikalle ja puhisi että kylläpäs kesti. Tulin korkealta alas ja tosi nopeasti. No mitä tapahtui minussa? Itkuksihan se meni ja istuin pukuhuoneessa loukkaantuneena ja ajattelin varsin synkkiä mietteitä.  
Istuttua aikani pukuhuoneessa mieleeni juolahti, että jos nyt en pääse tästä fiiliksestä eroon, niin myrkytän itse työympäristöni.Oikea osoite ei ole kahvihuone ja työkaverit vaan henkiklö joka tuntemukseni sai aikan.  Esimies ei saisi  koskaan tietää mitä tapahtui, eikä tietäisi mikä minuun meni. Niistin nenäni ja painelin pomon puheille. Sain sitten kakistettua ulos mikä minua painoi. Esimieheni oli tietysti pahoillaan ja oppi, että olisi ollut hyvä antaa aikaodote. Näin olisin jossain vaiheessa huomannut, että en selviä tehtävästä hänen tarkoittamassaan aikataulussa ja olisin voinut pyytää apua ajoissa. Minä opin että työlle on aikaodotuksia. 
Myöhemmin opin mittaamaan työtäni tämän yrityksen mittareilla. Me opimme miten tärkeää on puhua ääneen, jotta kummallakin on tehtävästä sama käsitys. Opin myös, että minulla oli esimies joka kuunteli, välitti ja otti palautteeni vastaan rakentavassa hengessä. Näin me kumpikin opimme puhumisen tärkeydestä. Tästä viisastuneena sekä vahvistuneena menimme kohti uusia oppimisen mahdollisuuksia. Hyvällä fiiliiksellä.
Elämä antaa meille kasvamisenpaikkoja, niin työssä kuin kotonakin. Niin ajattelen nykyään, kun kohtaan tilanteita joissa tunnen haastetta. Mitä saankaan taas oppia?  Yleensä opinkin ja eniten itsestäni.
Kukas se kissan hännän nostaa ellei kissa itse? Perehdyttäessäni uusia henkilöitä töihin, pyrin kertomaan, että tulkaa puolitiehen vastaan. Kertokaa asioista, joissa olette tehneet jotain teille erityisen merkityksellistä. Varmistakaa, ettei minulta vain menisi ohi positiivisen palautteen antopaikka. Miten surullista on, jos henkilö on tehnyt jotain josta on ylpeä, ja minä pyyhällänkin ohi pää täynnä omia juttuja, enkä huomaisikaan koko asiaa. Kohta miettisitte että onpa mölli kun ei mitään sano, eikä mitään näe, enpä taida enää tehdäkkään.
Ei oman ammattitaidon esiintuominen ole mielistelyä, vaan tärkeä työtaito. Se kertoo, että ihminen arvostaa omaa työtään ja tekemistään. Kunpa jokainen uskaltaisi tulla nähdyksi ja nähdä.  Ei kukaan esimies halua olla näkemätön, mutta harmikseni joudun nielemään totuuden siitä, että kaikkea mitä minun olisi syytä nähdä, en näe. Syyttää voin kiirettä, jotain muuta tai vaan hyväksyä, että olemme vajavaisia kaikki ja se on OK. Erilaisuus on rikkaus. Toinen haluaa palautetta aktiivisesti, toinen saattaa kokea saman vahtimisena, mutta kyllä me kaikki haluamme tulla nähdyiksi ja arvostetuiksi. 
Kun niin kiire ei olisi, ettei ehtisi kiittää jokaista joustajaa, joka tekee arjen pyörittämisen marketissa mahdolliseksi. Kun niin helposti lähestyttävä olisin, että jokainen uskaltaisi tuoda työn tekemisen esteet korviini ja ne sydämellä kuulisin ja muuttaisin mitä muutettavissa olisi. Että kiitos ei olisi kirosana vaan voimasana, jota me jokainen työyhteisöissämme laajalti jakaisimme, niin esimiehinä, vuorovastaavina, erilaisina vastuuhenkilöinä ja työkavereina. Siinähän sitä onkin lahjatoivetta tälle joululle, uudelle vuodelle ja ihan jokaiselle päivälle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s